Viime kirjoituksesta on aikaa yli vuosi, mikä kertonee, että koirarintamalla on ollut melko hiljaista. Hiljaiseloon on tietenkin syynä ennen kaikkea helmikuussa 2011 syntynyt lapsukaisemme. Harrastamiseen on ollut aikaa melko vähän, eikä motivaatiotakaan ole hirveämmin ollut. Danan kanssa on käyty säännöllisen epäsäännöllisesti "leikkimässä" jotain agilityn suuntaista ja siinäpä ne tärkeimmät. Dana on ehkä yksi avuttomimmista harrastuskoirantekeleistä, joita tiedän. Onneksi kyseessä on kuitenkin myös ehkä yksi lempeimmistä kotikoirista, jonka tiedän, mikä sopii ihan hyvin tämänhetkiseen elämäntilanteeseen. Koiratoiminnoissa olen kyllä muuten ollut melko aktiivisesti mukana myös vuonna 2011. Olen ollut monissa seuran tapahtumissa jokapaikanhöylä-talkoolaisena, vetänyt kesällä agikursseja yhdessä monien muiden ihanan aktiivisten harrastajien kanssa, päivitellyt edelleen seuran nettisivuja, ylläpitänyt kehätoimitsijaoikeuksia ja käynyt koetoimitsija 1. kurssin. Tämän viikon sunnuntaina käyn myös koetoimitsija 2.-kurssin tokoon. Minähän en tunnetusti lue kirjoja, mutta nyt myös koiralukemistoa on alkanut kulua, ja mitä mahtavia ahaa-elämyksiä olenkaan saanut! Toisaalta välillä kirjoja lukiessa on itsekin ihan sekaisin siitä, miten koiran kanssa pitäisi oikeastaan olla, elää ja oppia. Erilaisia näkemyksiä on hurjan paljon.

Koirat ja koirilla harrastaminen polttelee taas enemmän, kun nyt alkaisi olla jo vähän, sitä kohtalaisen kovasti kaivattua, omaa aikaa ja mahdollisuus tehdä jotain ihan oikeaa koiran kanssa. Agility tietenkin pyörii mielessä ennen kaikkea, lisäksi näyttelyissäkin olisi kiva päästä käymään, ihan koiran kanssa ja yllättäen toko on alkanut myös kiinnostaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Harrastustoimintaa kuitenkin rajoittaa rajallinen koiramateriaali kotona, eikä koiramäärän lisääminen kuulu lähiaikojen suunnitelmiin. Kolmen koiran kimppa on tullut meillä testattua nyt jo kahteen kertaan, ja ei toimi. Demistä piti luopua, koska Viivin ka Demin välit kuumenivat ihan mahdottomiksi. Meillä kävi myös testissä ihanan mahtava sheltti-tyttö joulukuussa 2011. Samasta syystä jouduin muutaman päivän jälkeen luopumaan siitäkin. Viivi on ihan mahdotonta yhdistää yhdenkään vahvempiluonteisen koiran kanssa. Tämä shelttikin oli Danaa noin kymmenen kertaa räväkämpi, siis mallia "harrastuskoira", ja se taas ei käynyt Viiville ollenkaan. Yhden räjähdyksen jälkeen en jäänyt odottamaan seuraavaa. Sen verran ikävät muistot jäi Demin ja Viivin yhteenotoista. Shelttikasvattaja tiesi tilanteeni tarkasti etukäteen, joten sen suurempaa draamaa ei yhteiselon epäonnistumisesta seurannut. Luulin, että Viivi voisi ehkä sulattaa toisen sheltin, mutta ei. Luonne oli liian räväkkä. Koira lähti kotiin ja minä päätin, että koirakokeilut loppuu tähän. Seuraava koira meille voidaan ottaa vasta sitten, kun Viivistä aika jättää. Jos hyvin käy, saatan päästä kuitenkin harrastamaan vähän aktiivisemmin kesällä/syksyllä 2012 lainakoiran avulla, mutta sen projektin toteutumisesta en tiedä vielä sen enempää.

Kun luen yli vuosi sitten kirjoittamaani kuvausta Viivin tilanteesta huomaan, että siinä on hyvin paljon samaa, kuin tämänhetkisessä tilanteessa. Itseäni lainatakseni:

"Viiville kuuluu jotakuinkin samaa kuin ennenkin. Korvat on tällä hetkellä siinä ja rajoilla, onko niissä tulehdusta vai ei. Toistaiseksi on päästy eteenpäin korvien puhdistamisella "vaikunpehmitysnestettä" käyttäen." Korvatulehdus on saatu kuriin noin kuukausi sitten ja nyt saattaa pukata jo seuraavaa. Täytyy tarkkailla korvia koko ajan.

Ja jatkuu:

"Huulipoimut sen sijaan ovat vaivanneet... Ratkaisu löytyi Fuciderm-geelistä..."jolla märkivä iho saadaan pysymään nykyään kunnossa enää käyttämällä geeliä estolääkityksen tavoin käytännössä koko ajan. Lisäksi syöttelen Viiville särkylääkettä aina kun se vaikuttaa kipuiselta korvien tai huulipoimujen vuoksi...

 

Ja vielä lainaa vuoden takaa:

 "Muuten mummeli on ihan hyvässä vedossa vielä." Niin, sehän tässä ihmeellistä onkin. Kun Viivillä on ns. lääkitys kohdillaan, niin koira on edelleen melko pirtsakka itsensä. Lenkillä Viivi menee aina etummaisena ja yrittää määrätä reipasta etenemisvauhtia. Viivi myös edelleenkin leikkii ja hössöttää sisällä ja ulkona. Pihalla se myös riehuu villisti, piehtaroi hangessa ja näyttii nauttivan elämästä. Kuulo on kärsinyt, varmaankin lukemattomien korvatulehdusten vuoksi  ja silmissäkin alkaa olla harmaa sävy. Mutta kyllä koirassa on vielä niin paljon elinvoimaa jäljellä, ettei minusta ole väärin pitää sitä edelleen.

Dana taas on ollut terveenä, muistaakseni melkolailla koko tähänastisen elämänsä ajan. ELL:n luona on käyty rokotuksilla ja kulmahampaan poistossa silloin pentuna. Niin... terve tyttö se on. Painoa saisi tulla lisää. Nyt syötän koirille Royal Caninia (johon mulla ei oo edes varaa!!), ja silti syönti tökkii joka ikinen päivä. Kotiruoka maistuu Danallekin, mutta nappulat ei tahdo mennä, ei ainakaan niin hyvin, että kiloja karttuisi kunnolla. Danan kanssa toinen, ja vähän isompi, ongelma on sisäsiisteys. Pieniä epäilyksiä herää koiran taustaa ajatellen, mutta ei siitä sen enempää. Joka tapauksessa sisäsiisteyden kanssa on painittu epätavallisen pitkään ja edelleen joudun häkittämään Danaa aika ajoin, ettei se tekisi tarpeitaan sisälle yön aikana. Päivisin Dana ei tee sisälle. Ainoastaan silloin tuli muutamat tarpeet, kun muutimme tänne uuteen kotiin (niin tosiaan muutimme viime juhannuksen aikoihin omakotitaloon). Silloin Danalla saattoi olla joko stressiä muuton takia tai sitten se halusi merkata kodin omakseen (tai muuten vaan omaa hajua oudon hajuiseen paikkaan?). Arkuus on tietenkin harrastustoimintaa rajoittava tekijä, mutta normaalielämää se ei kotioloissa haittaa. Dana on oppinut aika hyvin luottamaan siihen, että mamma hoitaa kaikki ongelmatilanteet sen puolesta. Useimmin Danan arkuusreaktio on siis onneksi jähmettyminen (ja surkeaakin surkempi katse) eikä enää karkuun juokseminen, kuten nuorempana tyttönä.

Lapsen kanssa molemmat koirat tulevat toimeen tyylillään. Dana raukka antaa lapsen repiä ja runnoa itseään ihan miten sattuu. Koiran naamasta näkee, ettei se tykkää, mutta silti koira ei tee mitään. Pelastan Danan joka päivä lukemattomia kertoja tenavan käsittelystä. Viivi taas lähtee pois, ennen kuin tenava pääsee koskemaan siihen, ja pois lähtemisestä minä olenkin Viiviä kiitellyt. Turha sitä on enää yrittää opettaa lapsen käsittelyyn. Ja en usko, että oppisi, vaikka kuinka yrittäisi. Muutaman kerran Viivi on tämän vuoden aikana tenavalle murahtanut. Jos minua vähääkään epäilyttäisi, että koira voisi käydä ihmiseen hampaineen kiinni, kutsuisi koiraa sateenkaarisilta. Tällä hetkellä en pidä sitä todennäköisenä. Ainahan koiran puremaksi joutuminen on mahdollista, mutta niin voi käydä kenelle vaan minkä tahansa koiran kanssa. En pidä Viiviä sen suurempana riskinä lapselle, kuin mitään muutakaan koiraa. Tilanne on Viivin sairastelun vuoksi kuitenkin jatkuvassa tarkkailussa. Kipeä koira muuttuu normaalia herkemmin aggressiiviseksi.

Tämmöistä meillä nykyään!