Ei tätä blogia tule paljon päiviteltyä, kun ei meillä oikeastaan tapahdu mitään koirarintamalla. Ajatukset pyörii lähinnä kotiasioissa. Eka mukula täyttää helmikuussa 2013 kaksi vuotta ja nuorempi on mahassa. Tänään tulee viikkoja 39+2 eli melko lähellä h-hetkeä varmasti ollaan. Haaveilen koiraharrasteista jatkuvasti, joten jossain vaiheessa homma lähtee melko varmasti vielä uuteen nousuun. Yritän pysytellä agilityhommissa jollakin tavalla mukana (ajatuksen ja paikkakunnan tasolla : )) ja kehätoimitsijan pätevyyden haluan ehdottomasti pitää voimassa. Muutoin koiraharrastus jää tällä hetkellä lähinnä lenkkeily-tasolle. Haaveilen jo seuraavasta koirasta, jonka tulemisesta ei ole sen suurempaa varmuutta. Ehkä se tapahtuu jo tänä vuonna, ehkä myöhemmin. Roduksi näyttäisi ainakin tässä vaiheessa valikoituvan sheltti. Syitä on monia: suht helppo luonne, pieni koko, turkki, joka on säänkestävä mutta helppohoitoinen jne.

Danalle ja Viiville kuuluu ihan hyvää, vaikkakin heidän koiranvirkansa hoituvat nykyään varsin kevyesti. Viivi on päässyt sekä korva- että huulipuomutulehduskierteestä eroon, enkä juuri nyt edes muista, milloin tulehdusta olisi viimeksi ollut. Muori on ollut kaikin puolin terveenä jo pitemmän aikaa. 1.huhtikuuta tulee 11 vuotta mittariin! Silmät alkaa harmaantua, vauhti on vähän hidastunut ja kuulo heikentynyt, mutta muutoin Viivin vointi vaikuttaa ikään nähden olevan ihan hyvä.

Dana on oma tuttu itsensä: varovainen, arkailevainen, maailmaan aina hieman epäilevästi suhtautuva, mutta maailman kiltein ja yksinkertaisin reppana, jonka elämä ei kaipaa yhtään uutta asiaa. Kun kaikki on niin kuin juuri nyt, kaikki on hyvin. Agilityhommat oli pakko lopulta lopettaa, sillä ehtymätön optimismini koiran suhteen ei ollutkaan ehtymätön. Lopulta en jaksanut enää hakata päätä seinään treenistä toiseen. Olisinhan voinut jatkaa "leikkimistä" koiran kanssa, mutta tavoitteeseen ei todennäköisesti koskaan olisi päästy. Tai itseasiassa tavoite kisaamisen suhteen olisi voinut hyvinkin toteutua; voihan koiran kanssa osallistua kisoihin, vaikka se olisi kuinka keskeneräinen. Mutta mitä järkeä siinä olisi ollut? Lähteä kerta toisensa jälkeen kokeilemaan, olisiko tämä kisapaikka, aika, sääolosuhteet, matkaseura Danan kannalta jne. sopivat, että koira toimisi myös kentällä. Tai olisiko tämä puomi, pussin kangas, muuri, rengas jne. sellaisia, että koira uskaltaisi juuri tänään ja tässä mielentilassa ne suorittaa. Ei siinä olisi ollut mitään järkeä. Siispä, luovutin.

Elämä jatkuu siis kahden kotikoiran kanssa lähinnä lenkkeilystä ja oleilusta nauttien sekä menneitä hyviä, ja välillä myös karvaita, koirahetkiä muistellen. Seuraavaa koiraa ja oikeaa hetkeä odotellessa...