Niin syntyi tammikuun 10. päivä meidän perheen pikkukakkonen, tyttö. Samalla meidän kaksivuotiaasta mussukasta kuoriutui pikkutyranni, joka alkoi tehdä kaikenlaisia kolttosia saadakseen huomiota. Kohteeksi joutui kaikki ja mikä tahansa eloton ja elollinen, myös koirat. Lopun ehkä arvaatkin.

Arkana koirana Dana joutui erityisesti pojan kiusan kohteeksi varmaankin siksi, että se reagoi asioihin herkästi. Koska en pystynyt jatkuvasti suojelemaan koiraa, pidin koiria välillä kodinhoitohuoneessa "turvassa". Kaikesta huolimatta ennen pitkää sheltti alkoi murista pojalle ja näytteli hampaita.

Päivittäin poika ja koira olivat tekemisissä toistensa kanssa myös positiivisessa hengessä. Koira oli pojan rapsuteltavana ja kaikki ok. Ongelmia tuli silloin, kun hoidin vauvaa enkä pystynyt huomioimaan 2-vuotiasta hänen haluamallaan hetkellä. Silloin kiusa kohdistui milloin mihinkin ja siis myös koiriin.

Tilanne eteni siihen pisteeseen, että koira alkoi puolustaa itseään äänellä ja irvistelyllä jo ennenkuin poika pääsi lähelle. Kerran koira teki naarmun pojan kasvoihin ja kerran näin sen syöksähtävän poikaa kohti sohvan takaa. Siihen loppui leikki lapsen terveydellä ja koiran mielenterveydellä.

Dana pääsi lapsettomaan perheeseen, jossa oli ennestään yksi sheltti. Koirista on tullut kaverit ja olen kuullut, että Danalla menee uudessa kodissa kaikin puolin hyvin. Suloisenkarvasta kalkkia kurkusta alas taas kerran... mutta en voisi olla onnellisempi Danan tilanteesta, sillä meillä koira ei varmasti ollut tyytyväinen elämäänsä. Dana; maailman kultaisin pikku reppana.

Olen siis palannut lähtöpisteeseen. Perheessä on yksi koira, Viivi cockeri, jonka ostin itselleni ylioppilaslahjaksi 11 vuotta sitten. Nyt on hyvä näin. Onneksi Viivillä on sen verran vahvuutta luonteessa, että se kestää lapsiperheen hulinan ja niin ollen elää meillä tarinansa loppuun asti.

Mutta jotten ihan tylsyyteen vajoaisi, kaverini hommasi minulle lainakoiran, jota treenailen tämän kesän ajan kerran-kahdesti viikossa. Ainakaan vielä ei koira ole osoittanut agilityssa "tykki"-ominaisuuksia, mutta erittäin valloittava ja kiltti espanjanvesikoira-narttu on kyseessä.

Kiitän kaikkia "kotiäidin järjissä pysymis"-projektissa mukana olevia eli espvk Ruusaa, Ruusan perhettä, Riikkaa, joka esitteli Ruusan minulle sekä tietenkin miestäni, joka hoitaa lapsia aina sen aikaa, kun äiti on tuulettelemassa aivojaan maailman parhaan harrastuksen parissa.

Ei tätä blogia tule paljon päiviteltyä, kun ei meillä oikeastaan tapahdu mitään koirarintamalla. Ajatukset pyörii lähinnä kotiasioissa. Eka mukula täyttää helmikuussa 2013 kaksi vuotta ja nuorempi on mahassa. Tänään tulee viikkoja 39+2 eli melko lähellä h-hetkeä varmasti ollaan. Haaveilen koiraharrasteista jatkuvasti, joten jossain vaiheessa homma lähtee melko varmasti vielä uuteen nousuun. Yritän pysytellä agilityhommissa jollakin tavalla mukana (ajatuksen ja paikkakunnan tasolla : )) ja kehätoimitsijan pätevyyden haluan ehdottomasti pitää voimassa. Muutoin koiraharrastus jää tällä hetkellä lähinnä lenkkeily-tasolle. Haaveilen jo seuraavasta koirasta, jonka tulemisesta ei ole sen suurempaa varmuutta. Ehkä se tapahtuu jo tänä vuonna, ehkä myöhemmin. Roduksi näyttäisi ainakin tässä vaiheessa valikoituvan sheltti. Syitä on monia: suht helppo luonne, pieni koko, turkki, joka on säänkestävä mutta helppohoitoinen jne.

Danalle ja Viiville kuuluu ihan hyvää, vaikkakin heidän koiranvirkansa hoituvat nykyään varsin kevyesti. Viivi on päässyt sekä korva- että huulipuomutulehduskierteestä eroon, enkä juuri nyt edes muista, milloin tulehdusta olisi viimeksi ollut. Muori on ollut kaikin puolin terveenä jo pitemmän aikaa. 1.huhtikuuta tulee 11 vuotta mittariin! Silmät alkaa harmaantua, vauhti on vähän hidastunut ja kuulo heikentynyt, mutta muutoin Viivin vointi vaikuttaa ikään nähden olevan ihan hyvä.

Dana on oma tuttu itsensä: varovainen, arkailevainen, maailmaan aina hieman epäilevästi suhtautuva, mutta maailman kiltein ja yksinkertaisin reppana, jonka elämä ei kaipaa yhtään uutta asiaa. Kun kaikki on niin kuin juuri nyt, kaikki on hyvin. Agilityhommat oli pakko lopulta lopettaa, sillä ehtymätön optimismini koiran suhteen ei ollutkaan ehtymätön. Lopulta en jaksanut enää hakata päätä seinään treenistä toiseen. Olisinhan voinut jatkaa "leikkimistä" koiran kanssa, mutta tavoitteeseen ei todennäköisesti koskaan olisi päästy. Tai itseasiassa tavoite kisaamisen suhteen olisi voinut hyvinkin toteutua; voihan koiran kanssa osallistua kisoihin, vaikka se olisi kuinka keskeneräinen. Mutta mitä järkeä siinä olisi ollut? Lähteä kerta toisensa jälkeen kokeilemaan, olisiko tämä kisapaikka, aika, sääolosuhteet, matkaseura Danan kannalta jne. sopivat, että koira toimisi myös kentällä. Tai olisiko tämä puomi, pussin kangas, muuri, rengas jne. sellaisia, että koira uskaltaisi juuri tänään ja tässä mielentilassa ne suorittaa. Ei siinä olisi ollut mitään järkeä. Siispä, luovutin.

Elämä jatkuu siis kahden kotikoiran kanssa lähinnä lenkkeilystä ja oleilusta nauttien sekä menneitä hyviä, ja välillä myös karvaita, koirahetkiä muistellen. Seuraavaa koiraa ja oikeaa hetkeä odotellessa...

Aloitin työt toukokuun alussa, mutta aksausta Danan kanssa olen yrittänyt jatkaa entiseen malliin eli parisen kertaa viikossa. Viivin tokokuviot jätin suosiolla pois, koska aika ei enää riitä kaikkeen ja koiran ikä ja taso huomioon ottaen mahdollisuudet onnistua ovat kuitenkin huonommat kuin Danan kanssa agissa. Danan kanssa olemme edenneet vaihtelevasti, kuten sen koko elämän ajan tähän asti. Välillä reenit menee ihan ok, välillä mietin, miksi minä yleensäkään raahaan koko otusta kentälle ja kiusaan siinä samalla itteäni. Eilen tapahtui kuitenkin pienenpieni läpimurto, mikä antoi taas mahtavasti potkua reenaamiseen.

Aloitin joskus viime kesänä Danalle keppien opettamisen kujakepeillä, jotka seuralle silloin hommattiin. Tavallisilla kepeillä keppien opettaminen Danalle tuntui tosi hankalalta, koska itse kyykistellessä keppien vierellä paineistin tahtomattani Dana-raukkaa ja, noh, eipä siihen aran koiran kanssa muuta tarvitakaan ettei homma toimi. Niinpä päätin odottaa, että seura ostaa kujakepit ja aloin opettaa keppejä niillä. Olen edennyt tapani mukaan toooodella hitaasti, siis koska on kyse Danasta. Oikeastaan olen alkanut kaventaa kujaa enemmän vasta tänä kesänä. Jo kerran aiemmin kokeilin niin kapeaa kujaa, että Dana olisi joutunut jo vähän pujottelemaan, mutta eihän se rassukka tajunnut yhtään, mistä on kyse. Eilen reeneissä tehtiin tauon jälkeen sama temppu, ja härrekuud (!!!!!) sehän onnistui. Dana ihan oikeasti pujotteli kapean kujan loppuun asti (missä odotti etupalkka) ja sen etujalat teki pienenpientä sivuliikettä. JIHUUU!!!!! Että pakkokai sitä pään seinään takomista on vaan jatkaa, kun kerran jossain asiassa on todistettavasti edistytty.

Mutta mitä koiralle pitäisi vielä opettaa, että kisoihin sen kanssa voisi lähteä: paljon. Mutta ei itseasiassa enää niin mahdottoman paljon. Keinu pitäisi saada varmaksi eli paljon toistoja varmistellen, ettei koira rämäytä keinua liian kovaa ja lakkaa sitten suorittamasta estettä kokonaan. Niinhän ei ole vielä koskaan käynyt eli mitään lähellekään lentokeinuja koira ei ole ottanut. Eikä kärsi ottaa, jos meinataan eteenpäin päästä.

Pussi on vielä melko alkutekijöissään ja se taitaakin olla Danalle kaikista pahin este. Pelkään myös sen kohdalla, että Dana sotkeutuu joskus kankaaseen eikä sen koomin suostu menemään pussiin. Siispä viimeisen päälle varmistellen ja paljon toistoja. Onneksi saadaan jo vissiin tällä viikolla paikkakunnalle uusi, ihan oikea pussin kangas, kun seura investoi meille sellaisen. Kiitos seuralle kaikesta tuesta, mitä se on vuosien saatossa paikkakunnan agi-ihmisille antanut!! Esteitä on uusittu ja uusia ostettu siihen malliin, että meillä on ihan kelpo TREENIsarja. Kisoja ei vielä näilläkään esteillä järjestettäisi, mutta eipä järjestettäisi muutenkaan, ainakaan vielä. Saa nähdä, josko senkin aika vielä tämän ihmisen elämässä koittaa, että paikkakunnalla järjestettäisiin ihan ihka oikeat agikisat. Jää nähtäväksi.

Mutta takaisin asiaan, rengas ei ole vielä varma. Harmillista, koska sitä olen hinkannut ajoittain tosi paljonkin kotona aiemmin olleella renkaalla. Jostain syystä Danan pieneen kalloon ei millään mahdu se tosiasia, että renkaan sisältä pitää hypätä. Välillä menee ihan hyvin, erityisesti silloin, kun rengas on matalalla. Mutta oikeassa hyppykorkeudessa oleva rengas aiheuttaa edelleen päänvaivaa.

Takaaleikkaus toimii toiseen suuntaan hyvin ja toiseen ei ollenkaan. Syy: tuntematon. Ehkä sekin joskus lipsahtaa toimimaan, kun tarpeeksi reenaa.

Hyppääminen ohjaajaan päin on vaikea. Todella selkeällä ohjauksella onnistuu, mutta jos en ehdi vääntää vartaloa korkkiruuville liikkeen vastakkaiseen suuntaan, koira kiertää koko hypyn.

Kaarrokset on ihan järkyttävän laajoja. En tiedä, mitä niille pitäisi tehdä. Dana on sellainen laahustelija tyyppi, vauhti on yleensä melko hidas ja reagointi tapahtuu viiiiiiiiiveellä. Niinpä erityisesti 180 asteen suunnan muutoksissa koira käy tekemässä sellaisia kunniakierroksia, että hohhoijakkaa. Siinä ehtii miettiä vaikka kauppalistan valmiiksi, ennen kuin koira on taas oikeassa suunnassa.

Ja mitä vielä...niin, oikeastaan se meidän ainut todellinen ongelma: koira valitsee itse, mikä este on seuraavaksi. Tiedän ihan tasan tarkkaan, mistä tämä ongelma juontaa juurensa. Varsinkin alkuaikoina, mutta edelleen vielä nykyäänkin Danalla on sellaisia päiviä, että se menee "anteeksi kun olen olemassa" moodille, ennen kuin ehdimme tehdä kentällä yhtään mitään. Näinä päivinä koiraa ei voi kieltää mistään, ei siis ihan tasan mistään. Valmiiksi kivirekenä perässä tulevan koiran kieltäminen aiheuttaa lopullisen stopin tekemiselle. Niinä päivinä täytyy siis vaan jättää huomiotta kaikki negatiivinen, jos haluaa koiran kanssa jotain tehdä. Ja siis alkuaikoina koiraa ei voinut kieltää mistään ja sen seurauksena se ei varmaan oikeastaan tiennyt, milloin se tekee oikein ja milloin väärin. Niinpä se oppi tarpeetonta omatoimisuutta ja alkoi valikoida itse suoritettavia esteitä. Tämän ongelman kanssa painitaan siis edelleen. Kesken radan koira menee jonnekin, minne tahtoo, vaikka olisin osannut ennakoida tilanteen ja nimenomaan yrittäisin kutsua sitä lähemmäs itseäni (ja vähentää siten väärän esteen valinnan mahdollisuutta). Ahtaat kohdat radalla ovat meille pahoja, koska Dana saattaa yks kaks yllättäin päättää seuraavan esteen itse sen perusteella, mikä siitä itsestä vaikuttaa hyvältä. Huoh...

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kontaktiongelmia ei ole missään vaiheessa ilmennyt, vaikka koira juoksee kaikki ylösmenot. Tuskin alasmenoissakaan olisi ongelmia, mutta pysäytän silti varmuuden ja turvallisuuden vuoksi. Kontaktien varmuus johtuu koiran hitaasta etenemisestä, eli jotain hyvää siinäkin. Paikallaolo radan alussa onnistuu jo lähes poikkeuksetta hyvin. Siinäkin on joskus ollut isoja ongelmia. Koira ei juuri koskaan nuuski kentällä eli jumittelua sen vuoksi ei esiinny. Nykyään häntä heiluu reeneissä melkein aina, eli koira vaikuttaa olevan kentällä ihan tyytyväinen. Se on iso juttu! Dana on ahne eli makkaran perässä se kipittää ihan mielellään. Onneksi näin, sillä lelut eivät paljon kiinnosta. Ja ainakin vielä yksi positiivinen asia tulee näin äkkiseltään mieleen, Dana ei nimittäin juuri koskaan pudottele rimoja. Ei edes silloin, kun rimat on medi-korkeudessa. Tämä johtuu varmaan osittain arkuudesta. Koska koira tod.näk. pelkää rimaan osumista, se osuu niihin todella harvoin.

Tekstistä saa ehkä sellaisen kuvan, että rääkkään ylitsepääsemättömän arkaa koiraa viikottain agikentällä. Älä huoli. Kyllä Dana lähtee mielellään auton kyytiin, vaikka se vie aina agikentälle. Koira ulvoo joka reeneissä muutaman minuutin autossa, koska se on juuri saanut käydä kentällä tekemässä hommia mutta joutuu tauolle. Yleensä hommia tehdessä koiran häntä heiluu ja juoksemisesta Dana nauttii. Se on oppinut luottamaan minuun ja tekee mielellään töitä. Siispä jatkamme yhdessä tätä loputtomalta tuntuvaa taivalta, jonka päämääränä häämöttää agikisat.

Viivi sai taas lääkekuurin pissatulehdukseen ja lääkkeet tehosi tosi hyvin. N. kuukausi sitten hoidettiin yhtä aikaa toisen korvan tulehdus ja huulipoimut. Samoihin aikoihin ajelin Viiviltä koko turkin pois, jotta korvat ja huulet saisivat kunnolla tuuletusta. Tällä hetkellä ei ole mitään lääkekuuria menossa ja koira vaikuttaa tosi hyvältä. Olemme jopa käynnistelleet vuosia sitten lopetettua toko-harrastusta uudelleen. Viivi tykkää ja minä kans. Rennolla meiningillä.

Dana: ei mitään uutta. Agia reenataan pari kertaa viikossa ja kesä jatketaan samalla tyylillä. Todella hitaasti, mutta kohtalaisen varmasti edistytään. Tokoa reenataan, jos jaksetaan. Luoksepäästävyys ei tule onnistumaan ikinä ja esim. seuraaminen on tosi huonoa (koira pelkää kulkea tiiviisti vierellä), joten turha ottaa lajia koiran kanssa kovin vakavasti. Näyttelyissä saatetaan käydä sen yhden arvostelun saannin verran loppukesästä, kun koiralla on kunnon turkki. Olispahan ainakin parhaamme sen suhteen yritetty. Ei tavoitteita missään lajissa. Koira on pysynyt kaikinpuolin terveenä ja pojan kanssa tulee hyvin toimeen, joten siinä mielessä kaikki hyvin.

Kävin 14.4. shelttien erkkarissa Haukiputaalla. Olin ilman koiraa turistina, ihan vaan nautiskelemassa kauniista koirista. Luetteloon merkkailin mielenkiinnon vuoksi tuloksia ja vähän muutakin. Aika monen koiran kohdalle laitoin merkintöjä luonteesta. Ehkäpä merkinnöistä on apua seuraavaa koiraa suunnitellessa... jos se on sheltti.

Kehätoimitsijahommia on luvassa ensi viikonloppuna Kajaanissa ja ensi kuussa Oulaisissa. Mukavaa päästä niitäkin hommia tekemään!